Elämä osaa yllättää ihmisen. Olin jo menettänyt toivoni paremman elämän suhteen ja viimeiset vuodet olivatkin todellista selviytymiskamppailua, mikä varmaan jollain lailla näkyi näissä kirjoituksissanikin aika-ajoin. Jos kolme vuotta sitten minulle olisi sanottu, että olisin nyt kihloissa, olisin luultavasti nauranut päin naamaa ja kehottanut käymään valkotakkisten puheilla. Ja ehkä myös viemään minut sinne samalla. Tuntuu suorastaan absurdilta, että olen niistä lähtökohdista onnistunut saamaan elämäni näinkin hyvin raiteilleen. En toki voi sanoa olevani vieläkään täysin kunnossa, mutta kukapa täällä olisi.
Jollain lailla näin jälkikäteen ajateltuna tuosta pohjalla olosta on ollut jotain hyötyäkin. Kaiken tuon jälkeen uskoisin osaavani arvostaa tyttöystävääni ja yhteistä aikaamme paremmin kuin keskivertokansalainen enkä pidä tätä kaikkea ehkä niin itsestäänselvyytenä vaan pikemminkin toteen käyneenä unelmana. Ja vaikka kuinka nipistelen itseäni, niin tästä unelmasta en enää herää siihen painajaiseen, jossa aiemmin elin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti